Tämä päivä alkoi juuri kuin tämmöiset päivät ovat aina alkaneet. Reilun viikon loma saa töihin palaamisen tuntumaan karhealta. Se pyytää laskemaan tuolin selkänojan taakse ja sulkemaan silmät. Yliminä pitää kuitenkin selän ja nojan pystyssä.

Vieraat viipyivät tämän vuoden ensimmäiseen aamuun asti, vaikka kuohuviini ei olekaan shampanjaa eikä porsas poroa.

Kauniit puheet saivat mielen kevyeksi. Ja pään raskaaksi nyt.

Puhuimme ystävyydestä, vakuuttelimme sitä toinen toisillemme, kuvankäsittelyohjelmista, lapsista, kesästä ja arkkitehtuurista.

Saddam Husseinista puhuimme myös, eikä kukaan meistä ymmärtänyt hänen tappamistaan. Tai ei ainakaan osannut hyväksyä sitä. Yritimme ajatella sitä koston oikeutuksena, mutta ei auttanut. Olimme realisteja, mutta ei auttanut sekään. Ymmärsimme sikäläistä kulttuuria, mutta eme ymmärtäneet yhteyttä. Emme uskoneet maailman nyt parantuneen yhtään, vaikka hirviö tapettiin.

Sitten säälimme Anneli Jäätteenmäkeä. Mitäpä muuta voisikaan tehdä. Hän näytti päässeen jo itsensä kanssa sinuiksi, mutta se olikin vain harhaa. Hänen katkeruutensa estää sittenkin häntä näkemästä itseään oman kohtalonsa luojana.