En voi olla vielä palaamatta ministeri Leena Luhtasen seikkailuun. Erityisesti Luhtasen oma käyttäytyminen episodissa ihmetyttää yhä. Kun vaalituloksen julkistamiseen on vuorokausi, voin edelleen ennustaa tapahtuman tipauttavan Luhtasen Eduskunnasta.

Mitä Luhtanen siis teki väärin? Yksinkertaisesti, hän ei ymmärtänyt olla Iltalehden edessä nöyrä.

Hän teki tämän saman virheen kuin lukuisat muutkin julkisuuden henkilöt ennen häntä. Eikä ottanut oppia esimerkiksi Paavo Väyrysestä, joka 1980-luvun lopulla jäi kiinni perusteettomien päivärahojen kuittaamisesta. Väyrynen pyysi anteeksi ja jatkoi Eduskunnassa. Lasse Lehtinen, joka huijasi myös päivärahat, ei pyytänyt ja putosi.

Olisiko Luhtanen ollut opportunisti, jos hän olisi antanut Iltalehdelle pahoittelevan lausunnon ja pyyhkinyt sitten lehdellä vaikka minkä. Ehkä olisi. Kyynistä? Kyllä, ehdottomasti. Mutta taistelunhan olisi voinut käydä myöhemmin.

Toiseen kysymykseen, miksi Luhtanen toimii kuin puolustusasennossa oleva puhekyvytön siili, on vaikeampi löytää vastausta. Primitiivireaktiohan se on aluksi ollut, mutta kun hän on häpeäpaalussa virunut toista viikkoa, kyse on jo harkinnasta.

Juhani Luhtasen tutkintapyyntö Iltalehden kirjoittelusta ei ollut enää kuin epätoivoinen yritys siirtää jupakka yli vaalien.

Kun Iltalehti julkilausumassaan vasemmistovastaisuudessa on menettänyt lopullisenkin suhteellisuudentajunsa, on sääli että Luhtanen menetti sen myös.

Hän ei pääse historiaan suoraselkäisellä oikeuksiensa puolustamisella, vaikka sellaisiakin piirteitä tapahtumissa ilman muuta on.